Vähän reilu vuosi sitten hehkutin pienistä ruotsinlapinkoiranpennuista, jotka olivat Ruotsissa syntyneet. Muutama viikko sitten pentueella oli ensimmäiset synttärit ja yksi niistä juhli meillä. Tuo enää-ei-niin pieni otus on nimeltään Ensi ja ehkä maailman paras koira.
Heinäkuussa haimme Ensin Ruotsinmaalta ja rankan matkan jälkeen pieni karvapallo oli vihdoinkin meillä! Älkää toki kuvitelko, että pentuaika olisi ollut jotenkin ruusuilla tanssimista ja ihanaa joka sekunti, mutta tietenkään mitään en vaihtaisi pois. Minua varoitettiin myös "synnytyksen jälkeisestä masennuksesta", mutta onneksi vaihe oli ohimenevä.
Ensi on ensimmäisen elinvuotensa aikana osoittanut olevansa sellainen koira, millaista olen odottanut. Minä en siis halunnut kuuliaista pikku puudelia, vaan reippaan, iloisen ja sopivasti itsepäisen koiran.
En usko, että helppoa koiraa olisikaan, mutta Ensi on ollut tähän asti melko helppo. Tosin, jouduin pitkään aamuisin väistelemään pissilätäköitä, mutta sekin vaihe on jo historiaa.
Miten mä voisin tätä karvakorvaa enempää kehua? Se on, ja tulee olemaan, mun uskollinen ystävä, niin myötä- kuin vastamäissä.
Ei muuta kuin murkkuikää odottelemaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti